Suruja ja ruusuja

Moikka taas! Kesä on tullut! Tämä postaus on lyhyt tarina siitä, kun jättää alakoulun, ja siitä, millainen suru siitä voi tulla.

Tarinan päähenkilö on siis Hope, sen  ootte päätellä tarinastakin, kerroin varmuuden varalta. Mutta menemme nyt tähän lyhyeen tarinaan.

 

 

Vetäisin syvään henkeä. Astelin vapisevin jaloin luokkatovereideni perässä salin etuosaan. Kohta olisi se hetki. Se kamala hetki. Melkein törmäsin edessäni seisovaan Alaniin. Poika katsahti minuun vaalean otsatukkansa takaa ja sanoi hiljaa:

”En minäkään haluaisi mennä tuonne eteen.”

Nyökkäsin pienesti, tuskin vilkaistenkaan Alaniin. Mitä se muka minua liikutti? Ei Alan ollut minun ystäväni tai mitään. Meillä vain sattui olemaan epämukavasti jotain yhteistä.

”Miksi sinä äksyilet aina minulle, Hope? Miksemme voi olla ystäviä?” Alan kysyi ja pyöritteli hiustaan sormenpäähänsä. ”Me tapaamme joka päivä, etkä sinä koskaan lämpene.”

”Koska haluan olla yksin!” Vastasin kiukkuisesti. ”Ei se minun vikani ole, että tulet joka päivä Small Placeen.”

Käänsin katseeni Alanista varpaisiini ja muistelin Small Placea. Small Place oli ihana paikka. Se oli pieni kahvila koulun takana. Olin löytänyt sen lenkilläni, jolloin olin kierrellyt kaupunkia.

Mutta kun olin saapunut Small Placeen, oli sinne saapunut myös Alan. Alan oli väittänyt, että oli ennen minua. Mutta minähän se olin ensin Small Placeen löytänyt! Olin siitä hetkestä asti suostutellut Alania häipymään, edes toiseen pöytään -istuimme samassa pöydässä, kumpikaan ei suostunut lähtemään.

Sitten havahduin nykyhetkeen. Säikähdin, kun tajusin koko koulun tuijottavat minua. Tai siis ei minua, vaan kaikkia kuudesluokkalaisia. Tämä oli viimeinen päivä tässä koulussa. Koulussa, jota en suostunut jättämään.

Katselin yhä varpaistani. Sitten kuulin, kuinka musiikki alkoi soida, ensin hiljaisena. Koulumme rehtori kulki juhlallisesti kaikkien kuudesluokkalaisten edestä. Sitten hän oli minun kohdallani. Nostin katseeni häneen, ja en pystynyt sanomaan edes kiitos, kun hän antoi minulle ruusun. Puristin vaaleanpunaista, silkkistä ruusua kädessäni ja sivelin sen lehtiä toisella kädelläni. Katselisin sitä koko ajan, en nostaisi katsettani muuhun kouluun, joka odotti oikeaa hetkeä. Pienet eskarilaiset, isommat ja ylpeämmät viidesluokkalaiset, ja kaikki siitä välistä. Sitten oikea hetki tuli.

Salissa raikui laulu. Sävelet risteilivät ja hyppelehtivät, kun kuuntelin sitä. Yritin olla välittämättä siitä ja katselin ruusuani kivenkovaan. En kuitenkaan onnistunut olla kuulematta sanoja. Ne olivat vanhat ja tutut sanat. Perinteinen jäähyväislaulu, joka laulettiin joka vuosi kuudennen luokan oppilaille.

Yrityksestäni huolimatta, vilkaisin oppilaita edessämme. Sisälläni humahti ja tunsin kyyneleiden purkautuvan sisältäni. Pyyhkäisin naamaani muka hiusteni takia, mutta arvelin, että ei kukaan huomaisi mitään. Räpyttelin silmiäni ahdistuneena. Sitten alkoi kertosäe.

En kestänyt enää. Miksi minulle laulettiin? En ollut lähtemässä pois. Olin ehkä menossa seitsemännelle, mutta en lähtisi. Kyyneleet tulvivat silmistäni virtanaan ja käännyin. Siistin itkuisena silmiäni. Ei, näin ei saanut käydä. Suru ja epätoivo ryöppysi ulos, enkä pystynyt pidätellä sitä. Laulu ympärilläni kaikui korvissani ja juoksin pois. Itkuisena, silmiäni pyyhkien. Kuulin luokkakavereideni hämmästyneet huudahdukset takaani.

”Hope? Mitä tapahtui?” Olivat viimeiset sanat, jotka kuulin juostessani ulos laulua raikuvasta salista.

Itkin koko sydämestäni. Silmäni sumenivat ja en tiennyt, minne oli menossa. Juoksin vain. Puristin yhä ruusua kädessäni. Muutama terälehti putosi, mutta en pysähtynyt noukkimaan niitä. Vihreä mekkoni ja vaaleat hiukseni liehuivat ilmavirrassa ja melkein kompastuin helmaani.

Sitten pysähdyin. Huohotin ja tärisin katsellessani Small Placea. Rakas pikkukahvilani..

Avasin oven varovasti ja melkein aloin taas itkeä. Sitten, kun olisin yläkoulussa, tänne ei noin vain käveltäisi. Se oli kaukana, kuuden kilometrin päässä.

Astuin sisään ja suuni loksahti auki, kun katsoin pöytääni, missä istuin aina. Siihen, missä Alankin aina istui.

”Hei, Hope”, Alan sanoi hymyillen.

Rojahdin tuolille epäuskoisena, pystymättä puhumaan. Tuijotin Alania kasvot itkusta märkinä. Ruusu yhä kädessäni sopersin hiljaa:

”Alan.. Mitä.. Miten?”

”Et selvästikään tunne minua”, Alan virnisti ja vakavoitui sitten. ”Mitä tapahtui? Öh.. Onko sinulla kaikki hyvin?”

Nyökkäsin mutta tajusin, ettei Alan uskonut minua. Vetäisin syvään henkeä ja sanoin hiljaa:

”En halua lähteä.”

Alan ja minä tuijotimme toisiamme hetken. Alanin katseesta paistoi ymmärrys ja huoli. Tunsin suupieleni nousevan hiukan. Miten ennen niin ärsyttävä Alan oli muuttunut tällaiseksi?

Käänsin katseeni Alanista hänen ruusuunsa. Se oli kirkkaanpunainen. Nostin oman ruusuni pöydälle ja hymyilin, kun Alan laittoi omansa minun viereeni. Alankin hymyili ja hän sanoi:

”Ne sopivat yhteen.”

”Niin”, kuiskasin hiljaa.

Aloin itkeä taas. Ajattelin rakasta alakouluani. Nyt parhaillaan kaikki muut kuudesluokkalaiset saisivat todistuksensa.. Ja kukaan ei palaisi enää sinne.

Alan otti minua kädestä. Hän puristi lämpimästi. En vetäissyt kättäni pois, niin kuin ennen olisin tehnyt. Nojasin pääni vasten hänen olkaansa ja kuiskasin hiljaa:

”Kiitos.”

 

 

Nyt, kun kirjoitin tämän loppuun, melkein itken. Koulu loppui meillä, lopullisesti. Tai siis alakoulu.

Tämä on tavallaan teidän tulkittavissa, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Oliko tämä mielestänne rakkautta vai mitä?

Olisi ihana jos kommentoisit. Kuitenkin kiitos kun luit! Ensi postaukseen! (Joka on Q&A vastaukset)