Kaksi pisaraa 2/2

Moii! Tämä on toinen ja päätösosa tätä Kaksi pisaraa – jatkotarinaa! Valitettavasti tästä toisesta osasta tuli vähän ”tyhjempi” ja lyhyempi, kuin edellinen… 😁 No, pidemmittä puheitta, mennään tarinaan! Selvitetään, mitä tapahtuu, ja saako Violet rauhan…

Ps. Vaihdoin tämän jatkotarinan kuvan, koska se ei sopinut tähän aiheeseen YHTÄÄN. En tajua miksi laitoin silloin sen taivaskuvan. (Itse ottamani.)

 

 

 

Auh. Puristin itseäni käsivarrestani. Se oli ihan punainen ja naarmuilla. Muutama veripisara työntyi kynsieni välitse. Kipu korvensi kättäni, kun jatkoin itseni satuttamista. Se tuntui kieltämättä pahalta, mutta sydämeni kehräsi. Lopulta henkäisin ja annoin käteni valahtaa alas. Olisin jatkanut sitä, ellei äitini olisi saapunut keittiöön. Hän marssi paikalle kuningatarmaiseen tyylin ja iski silmänsä minuun. Vein käteni selkäni taakse. Äitini ei saanut huomata veristä ja naarmuista kättäni. Yritin hymyillä, mutta se taisi näyttää enemmän irvistykseltä. Käteeni koski niin kovasti.

”Violet”, äitini sanoi lyhyesti. Hänen tummanruskea nutturansa heilahti hänen päälaellaan. Onneksi hän ei ole töissä koulussa. Hän nolaisi minut.

”Niin?” Kysyin epäröiden.

”Olet saanut postia”, hän sanoi ja viskasi pöydälle jotain.

Otin kirjekuoren vasempaan käteeni – totta kai, siinä ei ollut haavoja – ja tutkin sitä. Se oli kirjoitettu käsin, huomasin pientä suttua tekstin vieressä. Joku oli kirjoittanut siihen kauniisti nimeni. Violet. Lumouduin kirjekuoresta hetkeksi ja hätkähdin, kun äitini töksäytti:

”No, mitä siellä on?”

”Tämä on minun kirjeeni!” Sanoin ajattelematta. ”Se ei kuulu sinulle.”

Äitini kasvoilta paistoi järkytys ja hän sanoi vakavasti:

”Se, mikä kuuluu sinulle, kuuluu myös minulle.”

”Ei kuulu! Et ole edes minun OIKEA äitini!” Huusin nyt naama punehtuen. ”Violet sitä ja Violet tätä! Pitäkää nenänne omissa asioissanne!”

”Violet? Mitä ihmettä sä teet?” Kuului paikalle ilmestyneen isän ääni. Hän tuijotti minua hämmästyneenä.

”Hahhah! Vielä kysyt!” Nauroin tekonaurua päin isäni naamaa. En itsekään ollut uskoa itseäni, kun pyörähdin ympäri ja marssin nenä pystyssä pois. Sydäntä repivät sanani jäivät kaikumaan keittiöön.

 

Just. Kaikkitietävät valevanhempani eivät osaa puolustautua. He vain odottavat ja toivovat, että sanoisin heille ”mennään elokuviin”, ihan kuin olisimme normaali perhe. Emme vain ole, heidän on pakko ymmärtää. On heidän vikansa, että nauroin heille päin naamaa, enkä tunne syyllisyyttä. Se on heille oikein. He eivät ole oikeat vanhempani.

Irvistin ja raapaisin – tällä kertaa vasenta – kättä. Pienet, rubiininpunaiset veripisarat pusertuivat raoista, jotka olin tehnyt ihooni. Suljin silmäni ja annoin raastavan sihinältä kuulostavan äänen päästä suustani. Sen lisäksi että minulla on idiootit valevanhemmat, olen muuttumassa käärmeeksi. Sepä hyvä, voin luikerrella pois tästä idiootista maailmasta. Idiootteja toisensa perään. Niitähän täällä riittää.

Ehkä koko elämä on keksitty, jotta minun kaltaiseni teinitytöt saisivat kokea mahdollisimman paljon tuskaa ja maailman idioottiutta. Tai jotta lyhyet, vaaleahiuksiset Violet-nimiset ihmiset voisivat muuttua käärmeeksi ja tappaa valevanhempansa ja häipyä sitten pois.

Jälkimmäinen kuulosti paljon paremmalta.

Sitten haparoiva katseeni osui kirjekuoreen, joka lojui – hieman ryppyisenä – sängyllä. Tartuin siihen, enkä välittänyt sen puhtaanvalkoisesta pinnasta, johon tarttui punaisia tahroja. Repäisin sen auki ja vahingoniloisena (ei kenellekään) viilsin paperin reunalla rannettani. Auh. Sydäntärepivä kirvely tuntui ikävältä. Hieroin rannettani mustalla tyynylläni ja heitin sen sitten lattialle muiden tavaroideni joukkoon. Huomasin myös hämärästi, että siellä joukossa oli parhain paitani, joka oli kauniin sininen.

Avasin kirjekuoren sisällä olleen paperin. Tihrustin sekavaa tekstiä vetistävin silmin. Erotin siitä vain sanat ”hei”, ”Violet” ja ”isäsi”. Hetkinen.. ISÄSI? Pyyhin silmiäni hihaan, joka oli veren tahrima. Taas kaksi erilaista elementtiä – jos niitä voi elementeiksi kutsua – eli veri ja vesi.

 

Hei Violet,

tiedän, ettei sinulla ole ollut helppoa. Et tiedä vanhempiasi, etkä mitään muutakaan oikeasta perheestäsi.

Muista, että adoptiovanhempasi rakastavat sinua. He huolehtivat sinusta vain, koska merkitset heille jotain. En minä pakottanut heitä ottamaan sinua. He valitsivat sen itse. Olisi ollut paljon muitakin mahdollisuuksia. Olisit voinut jäädä jonkun muun perheen luokse. Tai olisit tullut mukaani Australiaan. Täällä olen nytkin.

Mietin sinua paljon. Tein hirvittävän virheen. Mutta lupaan vielä korjata kaiken. Lupaan, että tulen hakemaan sinut vielä.

Rakkain terveisin isäsi.

 

Silmäni kostuivat. Päästin hirvittävän ulinan, enkä piitannut ihmisistä, jotka saattaisivat kuulla minut. Annoin sydämeni purkaa tunteitaan. En tiennyt, mitä edes tunsin. Surua? Vihaa? Ehkä jopa rakkautta?

Isäni tulisi hakemaan minut. Vihdoin. Mutta tulisiko minun ikävä ei-oikeita äitiä ja isää? Ja milloin se ”tulen hakemaan sinut vielä” on?

Helpotus – kyllä, tunnistin sen – vyöryi ylitseni ja tuijotin naarmuisia käsiäni. Miksi ihmeessä olin vuodattanut vertani? No, koska se auttoi. Kyyneleet tuhoavat veren. Ajattelin ajatusteni sumentuessa. Ehkä veri on vain askel onneen?