Kaksi pisaraa 1/2

Nyt olisi vuorossa lyhyt jatkotarina! Tähän tulee vain ja ainoastaan kaksi osaa! Kelpaako? :’D No, saa kelvata!

Tämä tarina kertoo tytöstä, Violetista. Hän on sinnikäs, mutta joskus epätoivo valtaa…

Kaksi pisaraa

Läimäytin oven kiinni perässäni. He jäivät nyt oven taakse. Sanat kaikuivat yhä mielessäni. Ne eivät menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niin kuin yleensä. Ne jäivät leijumaan pääni sisällä.

Adoptoitu… Sinä olet adoptoitu… Äitisi kuoli… Isäsi jätti sinut…

Enkä varmasti ollut nähnyt unta. Olin nipistänyt itseäni niin monta kertaa, että käteeni jo sattui. Siinä näkyi monta punaista jälkiä. Kipu kuitenkin laannutti kaikki muut tunteet. Nipistelin itseäni yhä uudelleen, kunnes kipu sumensi silmäni. Vedin hihani takaisin. Painoin kangasta ihooni vasten, kuin se helpottaisi. Ei se helpottanut. Lysähdin sängylleni ja aloin itkeä. Kyyneleet tahrasivat poskeni. En pyyhkinyt niitä, kuin se sama entinen Violet. Annoin niiden olla ja valua alas yhä uudestaan. Käperryin peittoni sisään ja suljin silmäni. Hiukseni kutittivat poskeani. Sivelin niitä ja annoin unen tulla.

”Violet?” varovainen ääni kuului ovelta. ”Saammeko tulla sisään?”

Avasin silmäni ja kuivasin kyyneleeni. Nousin istumaan, mutten sanonut vielä mitään. Vanhempani tulkitsivat hiljaisuuteni ilmeisesti myöntymiseksi. He astuivat huoneeseeni. Vilkaisin heitä ja käänsin katseeni lattiaan. Se oli tummanruskea ja oikein hyvännäköinen sänkyni kanssa. Katseeni vielä lattiassa äitini -tai jota luulin äidikseni- alkoi puhua.

”Tiedäthän, ettei se ole sinun vikasi.” Hän aloitti. ”Se, että äitisi kuoli, ja isäsi jätti sinut meille.”

Pysyin hiljaa. Totta kai minä tiesin, että minä en olisi voinut tehdä mitään. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys. En uskaltanut kysyä sitä ääneen. Lopulta kuitenkin kuiskasin lyhyesti kysymyksen: ”Miksi?”

Tunsin, kuinka he katselivat minua säälivästi. Pienen hiljaisuuden jälkeen sain kuitenkin vastauksen.

”Äitisi kuoli, isossa auto-onnettomuudessa. Siinä kuoli monta ihmistä. Monta myös haavoittui vakavasti. Sinun isäsi oli tietenkin surullinen. Ja vihainen. Hän päätti jättää tämän elämän taakse. Myös sinut. Isäsi jätti sinut meille. Ymmärräthän, että mitä tunteet voivat saada aikaan.”

Olisin halunnut huutaa ääneen toivottomuuttani. En kuitenkaan tehnyt niin. Pidin suuni supussa ja katseeni edelleen lattiassa. Kuulin, kuinka huoltajani lähtivät ja sulkivat oven perässään. Jäin istumaan sängylle vielä hetkeksi ja sitten nousin ylös. Otin historian kirjani ja avasin sen. Sitten, koko loppuillan, tein läksyjä yksin. Omassa rauhassani. Eikä se haitannut minua yhtään.

Seuraavana aamuna vaikutti siltä, kuin kaikki olisi normaalisti. Vaikka ei ollut. Ainakaan minun mielestäni. Kaikki oli huonommin kuin ikinä! Olinhan saanut juuri tietää kauhean uutisen. Olin elänyt monta vuotta ilman epäilystäkään omista vanhemmistani. Luulin, että kaikki oli ihan hyvin.

Ja nyt valevanhempani sanoivat, että olin elänyt koko ajan valheissa ja totuudelta piilossa. Ajatus suututti ja samaan aikaan suretti minua.

Olin juuri astumasta ovesta pihalle, kun hän jota luulin isäkseni, huusi: ”Hyvää koulupäivää! Ja muistathan ettet kerro siitä muille!”

Jalkani pysähtyi. Hengityksenikin pysähtyi hetkeksi. Sitten se alkoi taas kiivaana. Raivo levisi minuun ja harpoin ovesta ulos. Paukautin oven kiinni perässäni. Ehkä vähän liian kovaa, mutten välittänyt. Viha ei vielä olut purkautunut ulos. Tämä tästä vielä puuttui! En saisi kertoa tuosta kenellekkään! Miksi? Muillakin olisi oikeus tietää! Ajatuksissani käärin hihani ylös ja nipistin itseäni kerran. Sitten toisen. Nipistelin itseäni taas, kunnes en pystynyt ajatella muuta. Tunsin vain kivun. Nautin siitä tunteesta. Ei tarvinnut ajatella mitään muuta. Käteni tuntui olevan tulessa, kun vihdoin lopetin. Silmät vetistäen juoksin kouluun ja luokkaani. Olin myöhästynyt jo viisi minuuttia. Istahdin alas ja avasin matikan kirjan. Huokaisin. Taas sitä normaalia elämää. Kaikki tuntui olevan ympärilläni hyvin. Muttei ollut.

Istuin sängylläni. Nyt molemmat käteni olivat naarmuilla. Vingahdin, kun tein taas uuden. Se toisaalta sattui, mutta toisaalta helpotti. Painoin kynttäni syvemmälle ihooni ja siitä tuli pieni pisara. Verta. Myös silmästäni työntyi pisara. Kyynel. Kaksi pisaraa. Ne molemmat tipahtivat peitolle. Tuijotin niitä hetken. Sitten kompuroin sängystäni. Peitollani olivat yhä kaksi pisaraa.

Minulle tuli haikea olo tätä lukiessa! (Aika monesta tulee minulle haikea olo XD) Mutta minkälainen olo sinulle jäi tästä? Ja kerro sitten myös, kiinnostaisiko toinen osa! ;)