Soturikissat fanfic- Kosto ikuisesti #1

Tervetuloa mun ekaan jatkotarinaan! Ja koska olen soturikissojen fani, päätin tehdä siihen liittyvän tarinan. En kuitenkaan halunnut suoraan matkia, joten keksin omat klaanit ja omat hahmot! Piirsin kuvankin itse. :´) Kokeilen tässä myös hänkertojaa. Eikun vaan lukemaan!

Kosto ikuisesti

Perhokajo tuijotti klaanitovereitaan sanaa sanomatta. Hänen sisällään kasvava raivo ei ollut vielä tullut ulos. Miten he saattoivat? Sen kaiken jälkeen, mitä hän teki!  

“Hyvä on, minä lähden, enkä ikinä tule takaisin!” hän murisi katsoessaan jokaista klaanitoveria vielä kerran. “Teidän valintanne”. Sitten Perhokajo huiskautti häntäänsä ja otti askeleen taaksepäin. Hän näki vielä emonsa surumielisen, mutta pahoittelevan katseen. Keltajalalla ei ollut enää mitään sanomista hänelle! Perhokajo kääntyi ja lähti. Hän ei tiennyt, minne menisi. Jonnekkin, kauas Maaklaanista, kauas kaikista klaaneista. Kenties hän eläisi erakkona. Mutta takaisin hän ei tulisi. 

Taivaltaessaan yhä kauemmas kodistaan, hän mietti lukemattomia kertoja, miksi muut eivät uskoneet häntä. Klaanitoverit olivat uskoneet hänen tappavan Savutähden; heidän entisen päällikkönsä. Mutta ei, mäyrä hänet tappoi. Perhokajo oli yrittänyt pelastaa Savutähden. Savutähti oli vain lepäämässä, kun mäyrä hyökkäsi. Nyt muut ajattelivat hänen vain hämänneen mäyrän hajulla. He eivät katsoneet puremajälkeä tarkemmin. Perhokajo ajatteli. Se oli selvästi mäyrän jälki. Hän oli kulkenut pitkään omissa ajatuksissaan, eikä ollut heti huomannut kissan hajua ympärillään. Se ei ollut kotikisun hajua, vaan villin kissan. Eikä vain yhden. Kulkukissajoukko! Hän kulki varuillaan eteenpäin.  

“Kuka sinä olet?” kuului ääni hänen takaansa. Perhokajo säpsähti. Hän kääntyi. Hänen edessään oli -kuin olikin- kuusijäseninen kulkukissajoukko. Sen naarasjohtaja tuijotti häntä varovaisesti, mutta vaativasti.  

“Minä olen vain ohikulkumatkalla…tuolta vuorilta metsille…” Perhokajo änkytti. 

“Oletko sinä niitä laumakissoja?” Naaraan silmät kirkastuivat. “Tiedämmekin niistä paljon! Perhokajo tuijotti sanaa sanomatta kissoja. Mitä he tiesivät ja miten? 

“Minä voisin nyt lähteä…” Perhokajo sanoi vaivaantuneesti. 

“Et! Meillä on vielä paljon puhuttavaa!” Naaraan silmissä oli outo hohde hänen puhuessaan. “Tarvitsemme apuasi…”

Vihdoin Perhokajo ymmärsi. Naaras -nimeltään Paju- oli kertonut hänelle kaiken. Paju oli ollut pentuna Tuliklaanin jäsen, mutta hänet oli hylätty kuolemaan, kun mäyrä oli tullut paikalle kesken tarinatauon. Se, kuka oli jättänyt Pajupennun yksin metsään, oli Valkotassu, nyt Valkoviiksi. Perhokajo muisti kokoontumisista mukavan kollin. Ei uskoisi että hän teki noin! Silloinen Pajupentu oli vain täpärästi päässyt pakoon mäyrää, juoksemalla -olihan pieni- sen mahan ali.  

“Meille on käynyt samoin.” Perhokajo sanoi hiljaa. “Molemmat on hylätty yhden mäyrän takia.” 

“Siispä meidän pitää kostaa samalla mitalla!” Paju huudahti liekit silmissään. 

Perhokajo tuijotti Pajua. “Mitä? Kostaa? En minä sellaiseen ryhdy! Päätin lähteä enkä ikinä palaa.” 

“Ei, sinä kuulut meihin. Olet kärsinyt klaanien takia, niin kuin me muutkin.” Paju tassutti erään harmaan kollin luo. “Hillerihäntä kuului Vesiklaaniin. Hänet unohdettiin, koska hän oli ollut kateissa kolme päivää -riistanhakuretkellä-.” Paju osoitti toista kollia ja naarasta. “Simpukka ja Neulanen olivat erakoita. He asuivat täällä järvellä ennen klaaneja, mutta Tuliklaani klaani hääti heidät pois.” Hän sanoi. “Ja Sisu, hän oli kotikisu. Eräänä päivänä hän pyysi lupaa liittyä Vesiklaaniin, mutta soturit hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Sisulle jäi ikuisia arpia.” Pajun ääni oli nyt kovempi ja selkeämpi. “Eikä unohdeta Mustaturkkia. Hän oli Ilmaklaanin soturi. Hän taisteli urhoollisesti yhtä petturia vastaan, mutta Kuutähti ei uskonut Mustaturkkia. Hän on rohkein tuntemani kissa!” Paju naukaisi ja katsoi ihaillen naarasta. “No, Kerronko yksityiskohdat?” Hän tivasi Perhokajolta. 

“Ei sinun tarvitse. Minä jään. Voin ehkä auttaa teitä…” 

Perhokajo ja kuusi muuta kissaa istuivat hiljaisessa piirissä kiven ympärillä. Oli kulunut kaksi kuuta siitä, kun Perhokajo oli tullut kulkukissojen luo. Tuntui, kun hän olisi aina ollut siellä. Kaikki seitsemän kissaa olivat yhtä perhettä. Nyt he olivat päättäneet sen.

“Lupaatko Sisu, että uskoudut tälle klaanille, jopa henkesi uhalla?” Pajukynnen ääni kaikui kissojen ympärillä. 

“Lupaan!” Sisu henkäisi jännittyneenä. 

“Siinä tapauksessa, saat klaaninimen. Nimeän sinut Sisuturkiksi. Olet yhtä sisukas kuin nimesi on!” 

Sisuturkki kehräsi. Niin kehräsivät kaikki muutkin. Mustaturkki, Hillerihäntä, Simpukkasiipi, Neulasjalka, Pajukynsi, Sisuturkki ja Perhokajo olivat nyt oikea klaani. Klaani, joka kosti vääryydet. Kostoklaani. 

Siinä oli eka osa! Sanokaa jos haluatte että jatkan tätä! Tämä taisi olla ehkä vähän lyhyt, mutta halusin jättää hyvään kohtaan. ;) Eikun kirjottamaan palautetta!