Soturikissat fanfic- Kosto ikuisesti #2

Tervetuloa taas Perhokajon ja Kostoklaanin matkaan! Toinen osa! Jos et ole lukenut ekaa osaa, meneppä lukemaan! Muuten kärryillä pysyminen saattaa olla vaikeaa. ;) Mutta tarinaan….

Perhokajo oli mielissään. Vasta perustettu Kostoklaani oli jo suorittamassa ensimmäistä tehtäväänsä. Ensimmäisenä kostettiin Sisuturkin ja Hillerihännän puolesta, Vesiklaanille. He varastaisivat Vesiklaanin kaikki tuoresaaliit röyhkeästi ja tuntematta armoa. Se olisi ankara, mutta ei liian kamala rangaistus. 

He marssivat kohti laaksoa, jossa oli lampi ja Vesiklaanin leiri. Perhokajo kääntyi ja kysyi: “Tietävätkö kaikki, mitä pitää tehdä? Pitäisikö kerrata?” 

“Me olemme suunnitelleet tätä ikuisuuden! Me osaamme sen vaikka silmät kiinni!” Mustaturkki naukaisi. Hänen musta häntänsä viuhtoi innostuneesti. 

Muutkin nyökkäilivät olevansa samaa mieltä. He olivat suunnitelleet kaikki kostoretket tarkasti. Ja nyt oli ensimmäisen vuoro.

Perhokajo naurahti ja suuntasi tassunsa taas Vesiklaanin leiriä kohti. Pian he olivat jo niin lähellä, että saattoivat nähdä kissojen liikehdintää leirissä. He hiipivät läheiseen pusikkoon piiloon. Perhokajo vilkaisi Mustaturkkia, mutta tämä oli jo lähtenyt Pajukynnen ja Neulasjalan kanssa suorittamaan hämäystä. Perhokajo näki, miten nuo kolme kissaa metelöivät kauempana kiinnittääkseen Vesiklaanilaisten huomion. Pian kissoja alkoi virrata leiristä äänen suuntaan. Niin kuin Hillerihäntä oli arvellutkin, melkein kaikki kissat lähtisivät leiristä hyökkäykseen.  

”He ovat liian varomattomia”, Perhokajo sanoi vahingoniloisena vieressään seisoville kissoille.

Sitten Sisuturkki ja Hillerihäntä syöksyivät sisään Vesiklaanin leiriin. Perhokajo ja Simpukkasiipi jäivät pensaikkoon tarkkailemaan tilannetta. Heitä tarvittaisiin, jos jompikumpi ryhmä tarvitsisi apua. Mutta ei tarvinnut. Kaikki meni niin kuin pitikin. Hillerihäntä ja Sisuturkki palasivat takaisin mukanaan pari kalaa, liuta hiiriä ja muutama kani. He etenivät melko vaivalloisesti kaiken riistan kanssa, joten Perhokajo otti kanin kannettavakseen. Simpukkasydän nappasi kalat ja sitten he ryntäsivät yhdessä pusikosta. Perhokajo ulvaisi muille merkiksi ja lähti sitten Sisuturkin perään. Hänellä oli hurjan tyytyväinen olo. Olihan heidän ensimmäinen kostonsa onnistunut. 

Seuraavana päivänä oli aika ottaa suuri harppaus. Onnistuneen koston ansiosta kaikki olivat nyt varmoja ja hyväntuulisia. Kuitenkin Kostoklaanin rajat oli merkittävä ja leiri suojattava muurilla. Kaikki oli jo melkein valmista, kun Neulasjalka huudahti:  

“Kuka muuten on meidän päällikkömme? Ja entä parantajamme?” 

Neulasjalan sanat leijuivat hetken ilmassa, mutta sitten Pajukynsi sanoi: “Tuo on hyvä huomio. Johtaja on ehkä helpompi valita, mutta kuka meistä osaa parantaa? Minä en ainakaan osaa.” 

“Enkä minä. En tunne yhtäkään yrttiä.” Mustaturkki sanoi.  

Neulasjalka, Simpukkasiipi, Sisuturkki ja Hillerihäntä sanoivat samaa. Kukaan ei tuntenut kuin ehkä yhden yrtin. 

“Sitten kukaan meistä ei voi olla parantaja.” Perhokajo totesi allapäin. 

Pajukynsi tuijotti häntä. “Sinä voit, Perhokajo. Juuri sinähän selitit meille parantajasta ja yrteistä.” 

Kaikki käänsivät katseensa Perhokajoon. Perhokajon silmät suurenivat, kun hän tajusi, mitä oli sanonut. 

“Mutta… Enhän minä voi. En osaa kuin muutaman tavallisen hoitokeinon.” 

“Et osaa välttämättä paljoa, mutta osaat paljon enemmän, kuin me muut.” Pajukynsi naukaisi. “Me tarvitsemme parantajan. Edes jonkinlaisen.” 

Perhokajo räpäytti silmiään hämmentyneenä. “Hyvä on. Minä olen teidän parantajanne.” Hän sanoi hiljaa. 

Kissat puhkesivat hurraamaan. Heillä oli nyt parantaja!  

“No, se asia on päätetty, mutta entä päällikkö?” Kuka johtaa Kostoklaania?” Hillerihäntä kysyi. 

Kukaan ei sanonut mitään. Sitten Hillerihäntä avasi taas suunsa. “Pajukynsi johti meitä silloin, kun olimme pelkkiä kulkukissoja. Siis miksei nytkin?” 

Kaikki käänsivät nyt katseensa Pajukynteen.  

“Jos se sopii kaikille…” Pajukynsi naukaisi hiljaa “…otan päällikkyyden vastaan.” Hän sanoi nyt varmempana. “Ja varapäälliköksi nimitän Hillerihännän!” 

Oli Hillerihännän vuoro hämmentyä “Minäkö? Voi, kiitos Pajukynsi!” 

Perhokajo kehräsi iloisena. Nyt he olivat oikeasti oikea klaani. Heillä oli parantaja, päällikkö sekä reviiri. Kokeineita kissoja ja vähän nuorempiakin. Mitä muuta olisi voinut toivoa? He olivat voimakas ja hyvä klaani. Pian koittaisi seuraavan kostoretken aika. Ja pian koittaisi myös hänen kostonsa aika.

Se oli kuitenkin kaukana tulevaisuudessa. Nyt piti keskittyä nauttimaan tuoreesta riistasta yhdessä klaanitovereiden kanssa.

Tässä oli jo toinen osa! Toivottavasti tykkäsitte yhtä paljon kuin edellisestä! Minä ainakin tykkäsin kirjoittamisesta yhtä paljon! ;)