Soturikissat fanfic- Kosto ikuisesti #3

Helou! Ah… Kolmas osa! Vihdoin! Olin rauhassa vain kirjoitellut kaikkea muuta, kun tajusin, että tätäkin tarinaa pitäisi jatkaa! Olin tyystin unohtanut!Ja sitten kun olin vihdoin viimeistelyä vailla tässä tarinassa, tuli Blogaajaan joku ongelma ja tänne ei päässyt. Mutta se korjaantui muutamassa päivässä, ja nyt taas täällä!

Nyt saatte taas seurata Kostoklaanin ja Perhokajon matkaa! Tällä kertaa Kostoklaani tapaa uusia kissoja. Mitä onkaan luvassa?

 

 

Huuto kaikui leirissä. Perhokajo ei tunnistanut sanoja, mutta huutajan kylläkin. Se oli Hillerihäntä. Perhokajo pomppasi pystyyn ja ryntäsi pesänsä sisäänkäynnille. Saniaiset heilahtivat hänen tieltään, kun hän sujahti ulos raikkaaseen yöilmaan. Hämärässä ei erottanut kunnolla hahmoja. Perhokajo siristi silmiään. Hän erotti etäämmällä hämäriä hahmoja. Siellä riidellään, hän ajatteli huolissaan. Perhokajo hiipi lähemmäs ja näki leirin sisäänkäynnillä tumman hahmon. Hän ei tunnistanut kissaa. Hillerihäntä ja pari muuta sähisivät tuntemattomalle kissalle raivokkaasti.  

“Mitä sinä haluat?” Hillerihäntä murisi. “Ja miten edes pääsit tänne typerä Maaklaanilainen?” 

Perhokajo hätkähti kuullessaan entisen klaaninsa nimen. Hän kosketti Simpukkasiiven lapaa hännällään pyytäen tätä väistymään. Simpukkasiipi päästi hänet Hillerihännän viereen.  

“Mitä täällä tapahtuu?” Perhokajo tivasi varapäälliköltä. 

Hillerihäntä murahti ja osoitti hännällään Maaklaanin kissaa. “Tuo, Ruohosydän, tunkeutui leiriimme. Vieläpä keskellä yötä! Mitä hän aikoo?” 

Leirin sisäänkäynnillä värjöttelevä Ruohosydän vinkaisi hermostuneesti nähdessään Perhokajon. “Sinä. Täällä.” Hän kuiskasi. 

“Totta, olen täällä.” Perhokajo vastasi lyhyesti. Hänen sisällään mylläsi outo tunne. Vihaa ja outoa kaipautta. Hän ei tiennyt mikä niiden yhdistelmä oli. 

Hillerihäntä katkaisi hiljaisuuden terävällä käskyllä. “Lähde, tai muuten et selviä naarmuitta täältä.” 

Ruohosydän otti varovaisen askeleen taaksepäin, mutta ei lähtenyt. Hän siirsi katseensa kohti maata. “Minä-” Ruohosydän aloitti. 

Hillerihäntä katkaisi lauseen sähisemällä. Hän tuuppasi Maaklaanin kissaa ja Ruohosydän vingahti. 

“Seis! Hillerihäntä, anna hänen kertoa asiansa!” Kuului paikalle ilmestyneen Pajukynnen ääni. Hän tönäisi Hillerihäntää ja kolli väistyi vastentahtoisesti sivuun. 

Pajukynsi kääntyi Ruohosydäntä kohti. “Miksi tulit tänne? Kerro asiasi.” 

Ruohosydän ei sanonut heti mitään -ilmeisesti häkeltyneenä Pajukynnen kysymyksestä. Sitten hän alkoi puhua:
“No, olin eilen Vesiklaanin rajalla. Kuulin sieltä jotain ja menin katsomaan. Sieltä kuului jotain kostohuutoja…” Ruohosydän takelteli hermostuneena. “Ja te menitte ihan läheltä minua. Olin siis piilossa yhdessä puskassa. Kuulin kuinka te puhuitte jostain Kostoklaanista. Ja päätin tulla teidän mukaanne, koska minäkin halusin kostaa, Maaklaanille.” Ruohosydän sanoi ja siirteli tassujaan neulasilla. “Ja mietin, että voisinko tehdä sen teidän kanssanne?” hän lisäsi.

Perhokajon leuka loksahti auki, eikä hän aikonut estää ällistynyttä huudahdustaan. “Sinäkö? Kostaisit?” 

Ruohosydämen vaivautunut murahdus kertoi sen olevan totta. “Minut häädettiin klaanista.” hän sanoi. 

Pajukynnen rauhallinen ääni kaikui taas leirissä. “Ja sinäkö lupaisit kostaa armoa tuntematta, myös muiden puolesta?” 

“Öh.. Kyllä. Voin luvata sen.” Ruohosydän sanoi varovasti. 

Pajukynsi vaihtoi katseita Perhokajon kanssa ja totesi sitten: “Voit jäädä yöksi tänne. Huomenna voimme puhua tarkemmin.” Hän kääntyi ja loikki omaan pesäänsä kiviröykkiön luokse. 

Perhokajo vilkaisi vielä Ruohosydäntä ja muita kissoja, ja meni hänkin sitten taas nukkumaan. Pesästään hän kuuli vaimeasti Sisuturkin äänen.  

“Sinä voit nukkua tuolla pensaassa, se on suojaisa paikka.” Sisuturkki naukui lempeästi. Perhokajo kehräsi itsekseen. Sisuturkista löytyi tarvittavaa lempeyttä. Sitä tulisi tarvitsemaan toisinaan. Luultavasti Sisuturkista tulisi hyvä isä. Ja joskus Kostoklaaniinkin tulisi pentuja. Ihania pieniä pentuja. Mutta hän ei voisi saada niitä. Hän oli nyt parantaja. Mutta noudattaisiko Kostoklaani lakeja? Olihan se eristyksissä muista klaaneista, mutta oli kuitenkin klaani. Olisiko niin väärin saada pentuja, vaikka olikin parantaja? Mutta kuka silloin huolehtisi klaanista? Ei kukaan. Huokaisu pääsi Perhokajon suusta ja hän käpertyi yhä tiiviimmin sammalvuoteelleen. Laitettuaan hännänpäänsä nenälleen Perhokajo sulki silmänsä ja vaipui levottomaan uneen.  

 

Aamun auringonsäteet työntyivät parantajan pesän katon lävitse, ja Perhokajo heräsi. Hän räpytteli unisena silmiään ja työntyi ulos pesästään. Vaikka oli aikainen aamu ja Perhokajo oli väsynyt, hän ryhtyi heti töihin. Yrttejä pitäisi kerätä, olihan hän nyt parantaja. Perhokajo tassutti hoiperrellen leirin sisäänkäynnille ja nyökkäsi Mustaturkille, joka seisoi vartiossa sen vieressä. Mustaturkki ei kysynyt, minne Perhokajo oli menossa, vaan tyytyi hänkin nyökkäämään. Perhokajo pujahti aukosta ja veti raikasta ilmaa keuhkoihinsa. Linnut visersivät jossain. Eivät viserrä pitkään. Perhokajo ajatteli tyytyväisenä. Me saalistamme ne! Sitten hän alkoi haistella ilmaa yrttien varalta. Hän haistoi heti hierakan väkevän hajun. Siitäkin voisi olla hyötyä. Jos vaikka joku saa kivistä hiertymiä. Hän lähti tassuttamaan kohti hajua. 

“Täällä en olekaan käynyt.” Perhokajo sanoi ääneen.

Hänen edessään ei ollutkaan enää mäntymetsää pehmeine neulasineen, vaan aukeaa. Perhokajo tassutti varovasti lähemmäs. Hän syöksähti saman tien takaisin, kun edessä pöllähti. Perhokajon korviin kantautui jyrinää. Sitten hän tajusi, mitä se oli. Ukkospolku! Mäntymetsä oli loppunut, koska sen tien vei ukkospolku. Hirviöt toisensa perään syöksähtivät ohi. Perhokajo nyrpisti nenäänsä mietteliäänä. Hän näki ukkospolun toisella puolella hierakkakimpun. Mutta voisiko hän mennä sinne? Ei, vastaus oli selvä. Yhden hierakan takia ei kannattanut vaarantaa henkeään. Perhokajo heilautti häntäänsä ja puhahti ärsyyntyneenä. Miksi täälläkin on ukkospolku? Klaanireviirien toisella puolella on jo yksi. Sitten taas uusi hirviö jyrähti ohi, ja Perhokajo kääntyi luikkiakseen tiehensä. Vielä kerran hän vilkaisi hierakkakimppua haaveilevasti, mutta lähti sitten takaisin leiriin. 

 

“Kyllä, en minä ole sokea!” Perhokajo puuskahti. Klaanitoverit olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, kun hän oli selostanut ukkospolusta. Hillerihäntä kurtisti kulmiaan.  

“Ja sekö on aika lähellä meitä?” Hän kysyi. 

Perhokajo nyökkäsi. “En ollut kävellyt pitkään, kun jo törmäsin siihen.” 

Pajukynsi raapi mietteliäänä maata. Hän siveli neulasia tassuillaan ja sanoi sitten: “No, tämä ei tietystikään ole hyvä juttu. Meidän reviirimme on pakosti päätyttävä siihen.” 

Simpukkasiipi avasi suunsa: “Mutta kuinka iso se ukkospolku on?” 

“No, ei yhtä suuri, kuin klaanien toisella puolella, mutta aika iso silti.” Sanoi Perhokajo.

Kaikki kissat olivat hiljaa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Mustaturkki ulvaisi:  

”Me olemme Kostoklaani! Ja mitä me emme pelkää? Me emme pelkää kostaa, emmekä myöskään pelkää laajentaa mahdollisuuksiamme siihen!”

Perhokajon suu loksahti auki. Hän odotti hetken, kunnes Mustaturkin sanat upposivat häneen. 

“Totta!” Neulasjalka huudahti sitten. “Meidän ei pitäisi arkailla turhia!” 

Kaikki alkoivat hälistä. Perhokajo tuijotti ihmeissään klaanitovereitaan. Miten he tuolla tavalla reagoivat? Tai ehkä minä olen liian varovainen. Pajukynsikin katseli hälinää varuillaan. Hän vilkaisi Perhokajoa. Sitten hän käänsi katseensa ja huusi:

“Voisimmeko keskustella tästä oikealla tavalla?” 

Kaikki hiljenivät, paitsi Sisuturkki, joka pälätti jotain ja vaikeni huomatessaan olevansa ainut äänessä. Hän hymähti nolosti ja kaikki käänsivät katseensa Pajukynteen.

“Ehkä meidän pitäisi käydä vilkaisemassa yhdessä sitä ukkospolkua? Voisimme keskustella sitten.” Pajukynsi maukui katsoen kaikkia kissoja vuorollaan. 

“Tehdään niin”, sanoi Hillerihäntä. “Huomenna aamulla.” 

Neulasjalka näytti olevan pettynyt, mutta nyökkäsi sitten muiden mukana. Sitten kissat lähtivät taas suorittamaan hommiaan. Ruohosydän ilmestyi paikalle pensaastaan. Hän räpytteli hermostuneena silmiään. 

“Ööh.. Voisinko päästä johonkin partioon?” Hän kysyi Pajukynneltä vilkuillen Hillerihäntää varuillaan. 

Pajukynsi katsoi arvioiden Ruohosydäntä. “Hyvä on, mene Neulasjalan ja Simpukkasiiven kanssa.” 

Ruohosydän nyökkäsi helpottuneena ja loikki leiristä lähtevien kissojen perään. Sitten Pajukynsi heilautti Perhokajolle häntäänsä ja kysyi hiljaa: “Mitä mieltä olet Ruohosydämestä? Mitä teemme hänen kanssaan?” 

Perhokajo kallisti mietteliäänä päätään. Hän oli asiasta aivan yhtä epävarma, kuin Pajukynsikin.  

“Entä jos katsomme, miten hänellä sujuu täällä”, Perhokajo ehdotti. “Tunnen hänet tarpeeksi hyvin, että tiedän hänen luonteensa. Hän voi sopeutua joukkoomme, jos annamme mahdollisuuden.” 

“Totta, katsotaan”, Pajukynsi naukui. Hänen ruskeanharmaa turkkinsa väreili, kun hän kääntyi ja luikahti pesäänsä.  

Perhokajokin lähti huomattuaan, että tuoresaaliskasa oli tyhjillään. Vaikka olenkin parantaja, voin kai silti saalistaa vähän. Hän venytteli itseään istumisen jäljiltä ja meni sitten taas ulos leiristä. Hän haistoi heti oravan ja lähti etsimään sitä. Onko tässä järkeä? Perhokajo mietti, kun oravaa ei  näkynyt, vaikka haju tuntui. Hän jatkoi yhä eteenpäin. Häntä alkoi jo huolestua. Mikä tätä oravaa vaivasi? Hän pysähtyi lopulta maistelemaan ilmaa ja hänen silmänsä suurenivat. Se on kissa! Miten hän saattoi olla niin hiirenaivo, kun ei erottanut oravaa ja kissaa toisistaan! Sitten aivan yllättäen hänen eteensä putkahti kissa; iso oranssi kolli. Kissa sähisi raivokkaasti ja Perhokajo perääntyi. Hän kyyristyi valmiina pakenemaan, hän ei varmasti voittaisi itseään reilusti isompaa kollia. 

“Perhokajo?” Kolli naukaisi ihmeissään. “Sinäkö se todella olet?” 

Perhokajon suu loksahti auki, kun hän tajusi tuijottavansa entistä (hyvinkin tuttua) klaanitoveriaan suoraan silmiin. 

 

 

 

No niin! Ette saakkaan tietää, kuka tuo mystinen oranssi kolli on! Voitte vain arvailla, ennen kuin se selviää! (Jos selviää.)

En ole ihan kauhean tyytyväinen tähän, en saanut mitään ideaa päähäni, joten tämä on mitä on. Ja tästä tuli pidempi, kuin oli tarkoitus, mutta toivottavasti se ei haittaa. Mutta saatiin tällekin jatkoa! Ensi postaukseen! (Joka on kaksi pisaraa 2 tai sitten mielipidepostaus.)